Mihin meillä on oikeasti varaa?

07.11.2021


Suomi oli alkujaan köyhä maa, takapajula. Suomalaisella sisulla lähdettiin rakentamaan hyvinvointivaltiota ja maksettiin sotakorvauksetkin. Hyvinvointivaltioomme kuuluvat muun muassa kaikille maksuton koulutus, julkinen terveydenhuolto, päivähoitojärjestelmä (jopa silloin, kun päivähoidolle ei välttämättä ole tarvetta), eläkkeet, tuet työttömille, opiskelijoille ja yrityksillekin sekä monet työnantajan kustantamat sosiaalietuudet.

Edelleen Suomi mielletään rikkaaksi maaksi, vaikka Suomen bkt-taso on huomattavasti alhaisempi kuin esimerkiksi verrokkimaissa Ruotsissa ja Saksassa. Suomen valtio ottaa velkaa suorastaan holtittomasti ja työttömyysaste pysyy korkeana vuodesta toiseen, vaikka samaan aikaan on paljon pulaa työvoimasta. Suomella on erittäin kunnianhimoiset, Euroopassa kehuja saaneet tavoitteet torjua ilmastonmuutosta. Pyrimme olemaan ilmasto- ja ihmisoikeuskysymyksissä suorastaan maailman paras, vaikka meidän oma hyvinvointiyhteiskuntamme ei enää voi kovin hyvin.

Erittäin huolestuttava uutinen on se, että Suomen syöpätutkimus romahtaisi ilman yksityistä rahoitusta. Suomalainen syöpätutkimus sai 5,2 miljoonaa dollaria Yhdysvaltain puolustusministeriön syöpätutkimusohjelmasta. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana Suomi on vain leikannut yliopistosairaaloiden tutkimusrahoitusta. Yhä useampi suomalainen syöpädiagnoosin sairastanut on joutunut hengissä pysyäkseen turvautumaan yksityisen puolen hoitoihin ja kustantanut ylimääräisiä syöpähoitoja itse hankkimillaan varoilla, jopa lainallakin. Valitettavasti en usko, että tuleva sote-uudistus tuo tähän eriarvoiseen tilanteeseen apua. Uusien hallintoratkaisujen sijaan pitäisi alibudjetoinnin sijaan alkaa satsata tutkimukseen ja turvata riittävät resurssit (eli rahaa) sote-palveluihin. Se taas tarkoittaa, että jostain turhemmasta on kyettävä leikkaamaan.

Toinen huolestuttava tilanne on se, että suomalaiset koulut ovat suurissa ongelmissa. Päteviä opettajia ei löydy täyttämään virkoja, ja koulunkäyntiohjaajien määriä on yhä useammissa kunnissa vähennetty. Inkluusio (erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden mukaan ottaminen normaaliin opetukseen) tuo myös lisähaasteita opettajille ja oppilaille. On vaikea nähdä, kuka lopulta inkluusiosta hyötyy. Varhaiskasvatus kärsii myös vastaavista ongelmista; isommat ryhmäkoot ja vähemmän varhaiskasvatuksen ammattilaisia. Päiväkodeissa työntekijät joutuvat siirtymään päiväkodista toiseen resurssipulan vuoksi ja päiväkodinjohtajan on oltava valmiudessa tuuraamaan lastentarhanopettajia tarvittaessa, kun sijaisia ei ole saatavissa riittävästi. Elävässä elämässä on ollut jopa tilanteita, joissa vanhempien on pitänyt hakea lapsi päiväkodista pois, kun sijaista ei ole löytynyt.

Varhaiskasvatuksen ja koulun lisäksi terveydenhuollossa kärsitään kroonisesta henkilöstövajeesta. Se saattaa johtaa jopa siihen, etteivät suomalaiset pääse elintärkeisiin tutkimuksiin ajoissa. Erityisesti koronan jäljiltä on jouduttu lukemaan ikäviä artikkeleita ihmisistä, joille tuo viive on maksanut hengen. Myös aivan liian pitkään, toistakymmentä vuotta on sosiaali- ja mielenterveyspalveluissa ollut resurssipulaa, joka pahimmillaan myös johtaa ihmisten kuolemiin ja lähipiirin mittaamattomaan suruun. Tulevia veronmaksajia menetetään ja osa veronmaksajista ei suuren surun vuoksi kykene enää tekemään töitä. Lisäksi nuorten lisääntynyt pahoinvointi ja nuorisorikollisuuden kasvutrendi Suomessa ovat suuri hätähuuto päättäjille.


Ideaali hyvinvointiyhteiskunta olisi vauras ja kaunis paikka elää. Siellä olisi täydellinen julkinen terveydenhuolto, toimiva koulutusjärjestelmä, mukavat työolot (lyhyempi työaika korkeammalla palkallakin), loputtomat sosiaalituet ja etuudet eri tilanteisiin sekä kaikki mahdolliset harrastuspaikat liikunnallisiin ja kulttuurillisiin harrastuksiin julkisin varoin kustannettuna. Valitettavasti se on utopiaa. Ei ole olemassa sellaista rahapuuta, josta rahaa riittäisi kaikkeen. Kysymys kuuluukin, onko meillä varaa tähän kaikkeen? Pelkään, että ei ole. 

Historia valitettavan usein toistaa itseään. Esimerkiksi sodat ja erilaiset kriisit ovat oivia esimerkkejä siitä, että jälkeen päin tutkijat voivat osoittaa niiden olleen odotettavissa. Suomi eli vaurauden aikaa 1980-luvulla. Pankit myönsivät avokätisesti lainaa. Rahaa oli ja sitä kulutettiinkin, kunnes iski 1990-luvun lama. Nopea siirtyminen tiukasta suunnitelmataloudesta markkinatalouteen pudotti suomalaiset korkealta rytisten alas. Lama jakoi suomalaiset kahtia ja vauhditti segregaatiota (eriarvoistumista). Jälleen jo jonkin aikaa lainojen korot ovat olleet matalalla, jopa historiallisesti miinuksella. Korot eivät kuitenkaan voi loputtomiin pysyä nykyisellä tasolla. Laskut ja lainat lankeavat aina lopulta maksuun korkojen kera. Tämä olisi hyvä muistaa nyt ja huomioida, miten selviämme tulevaisuudessa. Rahaa ja kaikkea kivaa on helppo jakaa, mutta ryvettyneen taloustilanteen korjaaminen onkin vaikeampi juttu.

Maailman kunnianhimoisin ilmastonmuutoksen ehkäisy ja erittäin jalo ulkomaanapu maksavat. Jos meillä aidosti olisi ylimääräistä varaa, en moittisi kumpaakaan. Koska meidän oma terveydenhuoltomme ja ennen niin tasa-arvoinen ja palkittu koulujärjestelmä ovat niin suurissa ongelmissa, pohdin, olisiko meidän viisaampaa kohdistaa resursseja hieman toisin. Pitäisikö nyt priorisoida. Toivon, että suomalaisilla lapsilla on sellaiset kasvuolosuhteet, että heillä jokaisella on mahdollisuus kasvaa vastuullisiksi aikuisiksi turvallisessa ympäristössä sekä suomalaiset veronmaksajat saavat sairastuttuaan parhaan mahdollisuuden selvitä takaisin töihin. Meitä suomalaisia on lopulta aika vähän. Ei meillä ole varaa menettää ketään turhaan. Sanotaan, että lentokoneessa hätätilanteessa pitää ensin laittaa maski itselle ja vasta sitten voi auttaa muita. Pitäisikö meidän ensin huolehtia omasta yhteiskunnasta ja vasta sen jälkeen keskittyä pelastamaan maailmaa.